Tällä luentokerralla tarkoituksena on
• selittää Inkerinmaan käsite
• selvittää Inkerinmaan poliittisen historian päälinjat n. v. 1000–1808
• selostaa Inkerinmaan itämerensuomalaisten väestöryhmien etnohistorian pääpiirteet n. v. 1000–1808.
Inkerinmaalla tarkoitetaan seutua, joka ilmenee nyt näytettävältä kartalta.
5.1. Inkerinmaa ja sen luterilaiset seurakunnat n. v. 1900, osa Venäjän imperiumin Pietarin kuvernementtia
(Author: UNKNOWN. From Wikipedia, the free encyclopedia. GNU Free Documentation License, NO DATE. – http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/c/c0/Inkeri.png.)
Tämä n. 15 000 neliökilometrin laajuinen alue rajoittuu lännessä Narvajokeen, etelässä Ruotsin ja Venäjän v. 1617 solmiman Stolbovan rauhan rajaan, idässä Lavajokeen ja Laatokkaan sekä pohjoisessa Suomen ja Neuvosto-Venäjän v. 1920 solmiman Tarton rauhan rajaan ja Suomenlahteen. Historiallisissa lähteissä ’Inkeri’ (lat Ingaria) mainitaan ensimmäistä kertaa Henrikin Liivinmaan kronikassa vuoden 1221 tapahtumista kerrottaessa. Huolimatta selitysyrityksistä Inkerin etymologiaa ei voi pitää lopullisesti ratkaistuna. Se saattaa yhtä hyvin liittyä:
• Novgorodin ruhtinaan Jaroslavin puolison Ruotsin prinsessa Ingegerdin nimeen, jolle alue olisi annettu v. 1019 huomenlahjaksi, tai
• Inkerejoen nimeen, jonka etymologia on niin ikään epäselvä.
Inkerinmaa tai osia siitä on vuoron perään kuulunut eri itäslaavilaisiin valtioihin, Ruotsiin tai Viroon. Koko alue tai osia siitä on lisäksi ollut Kalparitarikunnan, Tanskan, natsi-Saksan ja Suomen miehittämänä.
5.2. Inkerinmaan vallanpitäjät n. 1000-l. – v. 2006
• 1000–1100 –l. Kiovan suuriruhtinaskunta
• 1100–l. – v. 1237 Novgorodin tasavalta
• v. 1237–41 Novgorodin tasavalta de jure; Kalparitarikunta Länsi-Inkerissä Kaprion ympäristössä de facto
• 1240-l. – 1300-l:n alku Novgorodin tasavalta de jure; Ruotsin kuningaskunta Nevajoen alueella de facto, Tanskan kuningaskunta kaikkein läntisimmässä osassa Inkeriä de facto
• 1300-l:n alku – v. 1478 Novgorodin tasavalta
• v. 1478–1547 Moskovan suuriruhtinaskunta
• v. 1547 – 1580-l. Venäjän valtakunta (царство)
• 1580-l. – v. 1595 Venäjän valtakunta (царство) de jure; Ruotsin kuningaskunta de facto
• v. 1595–1610 Venäjän valtakunta (царство)
• v. 1610–17 Venäjän valtakunta (царство) de jure; Ruotsin kuningaskunta de facto
• v. 1617–1702 Ruotsin kuningaskunta
• v. 1702–21 Ruotsin kuningaskunta de jure; Venäjän valtakunta (царство) de facto
• v. 1721–1917 Venäjän imperiumi
• v. 1917–19 Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta
• v. 1919–20 Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta de jure; Pohjois-Inkerin (Väliaikainen) Hoitokunta Lempaalan ev.lut. srk:n Kirjasalon kyläkunnassa, lyhytaikaisesti aina 10–15 km:n päässä Suomen rajasta de facto, Viron tasavallan ylipäällikkyyden alaisena Luoteis-Venäjän hallitus vaihtelevansuuruisessa osassa Länsi-Inkeriä de facto
• v. 1920–22 Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta pääosassa Inkeriä, Viron tasavalta kaikkein läntisimmässä Inkerissä
• v. 1922–40 Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto pääosassa Inkeriä, Viron tasavalta kaikkein läntisimmässä Inkerissä
• v. 1940–41 Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto pääosassa Inkeriä de jure, Viron tasavalta kaikkein läntisimmässä Inkerissä de jure; Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto koko Inkerissä de facto
• v. 1941–43 Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto pääosassa Inkeriä de jure, Viron tasavalta kaikkein läntisimmässä Inkerissä de jure; Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto pääosassa Pohjois-Inkeriä, Pietarin ja Kaarostan ympäristöissä de facto, Saksan valtakunta (Reich) pääosassa Etelä-Inkeriä de facto, Suomen tasavalta Valkeasaaren rautatieaseman ympäristössä de facto
• v. 1943–44 Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto pääosassa Inkeriä de jure, Viron tasavalta kaikkein läntisimmässä Inkerissä de jure; Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto pääosassa Pohjois-Inkeriä, Pietarin ja Kaarostan ympäristöissä de facto, Suur-Saksan valtakunta (Reich) pääosassa Etelä-Inkeriä de facto, Suomen tasavalta Valkeasaaren rautatieaseman ympäristössä de facto
• v. 1944 Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto pääosassa Inkeriä de jure, Viron tasavalta kaikkein läntisimmässä Inkerissä de jure; Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto pääosassa Inkeriä de facto, Suur-Saksan valtakunta (Reich) kaikkein läntisimmässä Inkerissä de facto
• v. 1944–91 Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto pääosassa Inkeriä de jure, Viron tasavalta kaikkein läntisimmässä Inkerissä de jure; Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto koko Inkerissä de facto
• v. 1991–2006 Venäjän federaatio pääosassa Inkeriä de jure, Viron tasavalta kaikkein läntisimmässä Inkerissä de jure; Venäjän federaatio koko Inkerissä de facto
Ainut kerta, kun Inkerin jonkin itämerensuomalaisen väestöryhmän on onnistunut itse kontrolloida osaa omasta maastaan, ajoittuu heinäkuuhun 1919 – joulukuuhun 1920. Tuolloin inkerinsuomalaisten Inkerin Väliaikainen Toimikunta ja löyhästi sen alainen Pohjois-Inkerin (Väliaikainen) Hoitokunta pitivät Pohjois-Inkerin Rykmentin, sittemmin statukseltaan Suomen rajajoukkojen Pohjois-Inkerin erikoispataljoonan, voimin hallussaan ”Kirjasalon tasavaltaa” eli kolmenkymmenen neliökilometrin, viiden kylän ja neljänsadan asukkaan suuruista nurkkausta Lempaalan luterilaisessa seurakunnassa.
Viimeisessä kokouksessaan maaliskuussa 1921 Pohjois-Inkerin Hoitokunta ilmoitti Inkerin lipunsuhteet ja värit.
5.3. Inkerin lippu
(Author: UNKNOWN. From Wikimedia Commons. "I, the copyright holder of this work, hereby release it into the public domain." (2006). – http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/5/5e/Ingrian_people.svg/800px-Ingrian_people.svg.png.)
Inkerinmaan itämerensuomalainen väestö on koostunut vatjalaisista, inkerikoista ja inkerinsuomalaisista. Näiden eri väestönosien sekä niiden käyttämien kielimuotojen väliset kontaktit ovat olleet jatkuvia ja monitahoisia: Ala-Laukaan ja Soikkolanniemen alueilla vatjan kielen interferenssiä on havaittavissa yhtä hyvin paikallisissa inkerikko- kuin suomalaismurteissa. Hevaanjoen ympäristön vatjassa puolestaan on esiintynyt läpinäkyvää inkerikkovaikutusta. Niinpä Inkerinmaan etnohistoriaa onkin luontevaa tarkastella kokonaisuutena.
Vatjalaiset [mven Водь] ovat Inkerinmaan etnoksista ensimmäinen, joka mainitaan kirjallisissa lähteissä. Ajanlaskumme ensimmäisen vuosituhannen jälkipuoliskolla heidän asuinseutunsa ulottuivat miltei Ilmajärvelle saakka, missä myös tapahtuivat heidän vanhimmat kosketuksensa itäslaavilaisten sloveenien kanssa.
5.4. Itä-Euroopan etnokset 400–600 –l. – http://www.ostu.ru/personal/nikolaev/eslav7.gif
Vaikka muinaisvenäjän kieli asteittain levisikin eteläisempien vatjalaisten keskuuteen, niin luultavaa on, että vuoteen 859 mennessä syntyneen Novgorodin kaupungin kansankokouksessa vetšessä käytetyin kielimuoto oli aluksi itämerensuomi eikä itäslaavi.
Kiovan Rusin tai Suur-Novgorodin keskushallinnot eivät juuri sekaantuneet alamaistensa jokapäiväiseen elämään. Esimerkiksi Jaaman kaupunkiin perustettiin ortodoksikirkko ja -luostari vasta v. 1348. Vaikuttaakin siltä, että vatjalaiset pääpiirteittäin rauhallisesti sopeutuivat esivenäläisen valtion hegemoniaan maassaan. Vuoteen 1069 viittaava maininta tosin kertoo heidän yrityksestään vapauttaa itsensä maksamasta veroja Novgorodille Polatsakin ruhtinaan Vseslavin avulla, joka hyökkäsi Novgorodia vastaan.
Niin kuin tunnettua vatjalaisten omakielisten etnonyymien vad´jalain ~ vad´d´alain, vad´jakko sekä kielennimityksen vad´d´aa tšeeli on tähän asti lähes poikkeuksetta ajateltu liittyvän itämerensuomen appelatiivin VAAJA historiaan ja selittyvän suoraan sen etymologian avulla. Monet tutkijat ovat tällä perusteella hanakasti olettaneet pitkälle meneviä hypoteeseja aiemmasta itämerensuomalaisesta kauppajärjestöstä, jonka tunnuksena tuollainen vaaja ’kiila’ olisi ollut.
Riho Grünthalin (1997) mukaan itämerensuomen VATJA ja VAAJA voivat kielelliseltä kannalta kuulua etymologisesti yhteen, ja ne molemmat (*vakja) ovat balttilaisia lainoja. Vaikka VATJA palautuisikin historiallisesti samaan ’kiilaa’ merkitsevään appelatiiviin kuin VAAJA, sitä ei silti ole syytä selittää merkityksestä ’kiila’ kehittyneeksi. VATJALAINEN olisi alkuaan tarkoittanut yksinkertaisesti Vaigan (mksm *vakja) maakunnan asukasta, josta aikaisemmin on ollut puhe. Vatjan kielessä ’Vatjanmaa’ olisi alun perin tarkoittanut sekä Peipsijärven itäpuolisia seutuja että Itä-Viron aluetta: Tunnettua on, että sen jälkeenkin kun Novgorodin ruhtinas Jaroslav teitä ja siltoja koskevassa käskykirjeessään [1069] ensi kerran käyttää sanoja Водь ja Вочкая область, saksalaisella taholla viitataan maakunnannimellä Vaiga [1214] Viron Peipsin-ääriseen maakuntaan.
Anders Sjögrenin ajoista eli 1800-luvun alusta lähtien tärkeänä ongelmana Inkerinmaan itämerensuomalaisten väestöryhmien tutkimuksessa on ollut kysymys inkerikkojen ja karjalaisten yhteyksistä viimeksi mainittujen etnosten syntyvaiheessa eli myöhäisellä rautakaudella (800–1300 jKr.) ja keskiajalla (1300 jKr.–). Ristiriitaisiin käsityksiin inkerikkojen alkuperästä on merkittävästi vaikuttanut arkeologisten kaivausten vähäisyys heidän historialliselta ajalta tunnetulla asuma-alueellaan. Sittemmin 1970-luvun lopussa Laukaanjoen itäpuolelta on kuitenkin löytynyt keskiaikaisia kalmistoja, jotka olennaisesti poikkeavat muista saman ajan hautuumaista.
Kun muinaiskarjalaisia luonnehtivat merovingiajalla (600–800 jKr.) länsisuomalaista muotoa olevat hautaröykkiöt ja viikinkiajalla (800–1100 jKr.) polttokenttäkalmistot länsisuomalaisine esinemuotoineen, niin inkerikkojen viikinkiajan esineettömien polttohautojen lähimmät vastineet ovat 900–1000 -luvuilta Narvajoen itäpuolelta ja Peipsijärven pohjoispuolelta. Kuitenkin inkerikon kielen lähimpinä sukulaisina yhä kiistatta pidetään nykyistä karjalan kieltä sekä suomen itämurteita. Osa inkerikoista on sitä paitsi käyttänyt itsestään etnonyymiä karjalain. Keskiaikaisten inkerikkokalmistojen muoto poikkeaa merkittävästi myös toisen heitä lähellä asuneen itämerensuomalaisen väestön, vatjalaisten haudoista. Täydelleen erilainen se on kuin itäslaavilaisten naapurien hautakummut kurgaanit tai kivikehähaudat žalnikit.
Kielitieteen tutkimustuloksiin suhteuttaen tuntuu yllättävältä, että kaikki Inkeristä löytyneet jäljet ristiretkiajan (1100−1300 jKr.) muinaiskarjalaisen kulttuurin vaikutuksesta ovat inkerikkokalmistojen ja Karjalankannaksen väliseltä alueelta. Pohjois-Inkeristä ei ole osunut arkeologien haaviin ainuttakaan karjalaistyyppistä esinettä. Joitakin muinaiskarjalaisia löytöjä sitä vastoin on tehty:
• Nevan ja sen sivujokien vesistöalueilta, Leningradin alueen Tosnon piirin Miiskisen ja Voiskorovan kylistä sekä Pähkinälinnan alimmasta kerroksesta;
• Inkerin ylängön itäosan hautakummuista;
• ainakin kahdesta paikkaa Inkerinmaan ulkopuolelta – Leningradin alueen Volhovin piirin Pupyševosta sekä lähellä Novgorodin kaupunkia sijaitsevalta Rurikovo Gorodištšelta.
Kuten vatjalaiset samoin inkerikotkin alistettiin Novgorodin verovelvollisiksi ja pakotettiin sotilasliittoon feodaalitasavallan kanssa, vaikka ilmeisesti parisensataa vuotta heimoveljiään myöhemmin. Venäläisiin kronikoihin ‘Inkerin’ nimi (Ižery, ust´ Ižery, v zemli ižer´skoj, reky Ižery) näet ilmestyy vasta viitattaessa vuoden 1241 tapahtumiin. Länsieurooppalaisissa lähteissä ’Inkerinmaan asukkaat’ (lat Ingaros) mainitaan hiukan varhemmin, nimittäin Henrikin Liivinmaan kronikassa kuvattaessa vuoden 1221 tapahtumia. Todennäköistä kuitenkin on, että Henrik Lättiläinen tarkoitti Ingaros-sanonnallaan Inkerin keskiaikaista väestöä ylipäätään, siis yhtä hyvin inkerikkoja kuin vatjalaisiakin. Etnonyymien inkeroine, ižora, ižoralaine ja karjalain lisäksi inkerikot ovat virolaisten ja vatjalaisten tavoin nimittäneet itseään myös maaväki; kieltään he ovat kutsuneet paitsi termillä ižoran keeli myös maakeeli.
5.5. Vatjanmaa n. v. 1200 sekä Inkerin ylänkö, joka tähän mennessä oli todennäköisesti osaksi slaavilaistunut. Vatjalaisasutus sekä inkerikkoasutus lukuun ottamatta oredežinmurteen aluetta 1800-luvun puolivälissä Peter von Köppenin mukaan. 1100–1400 –lukujen muinaiskarjalaiset esine- ja hautalöydöt Inkerimaalta ja sen lähiympäristöstä
Vaikka Kalparitaristo hallitsikin 1230–40 -lukujen taitteessa, de facto, Länsi-Inkerissä sijaitsevan Kaprion ympäristöä, niin sen ei onnistunut saada alueella pysyvää jalansijaa. Joukko paikallisia vatjalaisia joutuikin kalparitarien lähdettyä Novgorodin hirttämiksi syytettyinä yhteistyöstä miehittäjän kanssa. Vatjan kieli on jakautunut kolmeen, länsivatjan, itävatjan ja kreviinin, murteeseen. Viimeksi mainittu kielimuoto sai alkunsa v. 1444–47 nimenomaan Novgorodin ja Saksalaisen ritarikunnan välisissä selkkauksissa: Saksalaisritari Heidenreich von Overberg näet kyyditti tuolloin joukon vatjalaisia sotavankeja Kuurinmaalle lähelle Bauskan kaupunkia. Siellä heitä alettiin kutsua latv krievi ’venäläiset’. Äänteenmuutos mksm k – va L–I tš tapahtui vasta 1500-luvulla. Kreviinin murteesta se on näin ollen puuttunut. Anders Sjögren teki kreviiniä koskevia muistiinpanoja vielä v. 1846, mutta sen jälkeen tämä vatjan kielen Kuurinmaalla puhuttu diasporamurre pian sammui.
Moskovan suuriruhtinaskunta sai Novgorodin tasavallan lopullisesti liitettyä itseensä vuoteen 1478 mennessä. Valloittaja jakoi voittamansa maan keskeisimmät osat viidenneksiin, joista pohjoisin sai nimekseen Вотская пятина ’Vatjan viidennes’ – paradoksaalisesti: v. 1484 ja 1488 suuri määrä vatjalaisia ja inkerikkoja näet pakotettiin siirtymään emä-Moskovaan ja heidän tilalleen tuotiin venäläisiä kolonisteja. Toisaalta, Iivana III:n v. 1492 perustama Iivananlinnan kaupunki sekä Venäjän valtakunnan (царство), Moskovan seuraajavaltion, v. 1558–81 hallussaan pitämä Narva tarjosivat vatjalaisille ja inkerikoille lisätienestin mahdollisuuksia: 1540-luvulta on tieto, että Iivananlinnan ”venäläiset” puhuivat ”ei-saksaa” paremmin kuin venäjää. Toisin sanoen suurin osa heistä oli etnisesti vatjalaisia tai inkerikkoja, eikä suinkaan varsinaisia venäläisiä.
1500-luvulta lähtien Moskova sekä Venäjän valtakunta uhrasivat runsaasti voimavaroja entisen Novgorodinmaan kristillistämiseen. Vatjalaisten ja inkerikkojen keskuudessa tämä johti omaperäisten itämerensuomalaisten etunimien jäämiseen pois käytöstä ja korvautumiseen venäjän kautta lainatuilla, venäjänkielisillä tai venäjästä mukautetuilla ristimä- ja puhuttelunimillä.
Inkerikon kieli on jakautunut viiteen – Ala-Laukaan, Soikkolan, Hevaan, Kukkosin ja Oredežin – murteeseen. Kukkosin murre on 1500-luvulta lähtien inkeroistunutta vatjaa. Oredežin murteen synty liittyy tilanteeseen, missä Ruotsin kuningaskunta de facto 1580-l. – v. 1595 ja v. 1610–17 sekä de jure Stolbovan rauhasta (1617) eteenpäin piti Inkerinmaata hallussaan: ”Puhdasoppisuuden” yleisten lakien hengessä Inkerin ortodoksinen kantaväestökin velvoitettiin olemaan läsnä luterilaisissa jumalanpalveluksissa. Pitkän tähtäimen tavoitteena oli, jopa rahapalkkioita ja verohelpotuksia hyväksi käyttäen, käännyttää vatjalaiset ja inkerikot luterilaisiksi sekä assimiloida heidät suomalaisiin. Päinvastoin Ruotsin harjoittama politiikka johti kuitenkin siihen, että Inkerinmaan käytännöllisesti katsoen koko venäjänkielinen väestö, mutta myös suuri osa vatjalaisista pakeni entisten vallanpitäjiensä turviin; Oredežin eli Ylä-Laukaan seudulle, Venäjän puolelle uutta rajalinjaa muodostui kompakti inkerikkopesäke.
Stolbovan rauhan jälkeen Inkerinmaalle perustetut luterilaiset seurakunnat alkoivat kasvaa lähinnä Suomesta tulevan siirtolaisuuden myötä. Länsi-Kannakselta saapui äyrämöisiä ja sitä ympäröiviltä alueilta savakoita.
5.6. Vatjalaisten inkerikkojen ja inkerinsuomalaisten väestötietoja v. 1656–2006. (Napsauta.)
© Kimmo E. Laine 2007.
Luterilaisesta uskonnosta johtuen Inkerin suomalaisväestön koulutustaso muodostui verraten korkeaksi. Liivinmaan, Inkerin ja Karjalan kenraalikuvernööri, vapaaherra Johan Skytte antoi jo v. 1632 avata koulun Kantsiin ja v. 1643 jokaiseen Inkerinmaan kihlakuntakaupunkiin – Iivananlinnaan, Jaamaan, Kaprioon ja Pähkinälinnaan. Kinkereitä ja lasten pyhäkouluja järjestettiin niin ikään jo 1600-luvulla.
Venäjä, joka nyt nimesi itsensä imperiumiksi, sai Inkerinmaan uudestaan haltuunsa Suuren Pohjan sodan (1700–21) aikana v. 1702 de facto, mutta de jure vasta Uudenkaupungin rauhassa v. 1721. Kansainvälisoikeudellisesti yhä Ruotsin omistuksessa olevalle maalle Venäjän tsaari ja keisari Pietari Suuri alkoi v. 1703 rakennuttaa valtakunnalleen uutta pääkaupunkia Pietaria aivan aikaisemman Kantsin läheisyyteen.
Pietarin perustaminen ja kasvu toivat kaupunkielinkeinojen harjoittamisen helpommin itäisten inkerikkojen sekä inkerinsuomalaisten ulottuville. Suuri Pohjan sota merkitsi kuitenkin itämerensuomalaisen väestön kyydityksiä Kazanin kuvernementtiin, ja v. 1704 Inkerinmaan talonpojista tehtiin tsaarin hovimiesten ja suosikkien maaorjia. Esimerkiksi vatjalaisseuduilla keisarinhovin alustalaisiksi tulivat Joenperän läntisen puolen asukkaat.
Vuodesta 1710 Inkerinmaan nimeä lakattiin käyttämästä maallis-hallinnollisissa yhteyksissä. Alueesta tuli osa Pietarin kuvernementtia (ven Санкт-Петербургская губерния). Jopa kylännimetkin käännettiin tai mukailtiin venäläisiksi virastokäytäntöä varten. Inkerikkoalueella esim. Sutela – Волково, Kotko – Орлы, Soikkola – Сойкино, Kukkusi – Куровицы. V. 1712 annettiin asetus, että venäläisten uudisasukkaiden tulisi saada tiluksia Inkerinmaalta. Niinpä venäjänkielisiäkin kyliä ilmaantui.
5.7. Venäjän valtakunta v. 1708–21. Venäjän imperiumi v. 1721–1917. – http://geo.1september.ru/2001/15/15.pdf
Pietarin vetovoima sekä venäläisen talonpoikaisväestön tulo kiihdyttivät Inkerin itämerensuomalaisten asukkaiden adaptoitumista venäläiseen kulttuuriympäristöön. Jo Ruotsin vallan aikana aloitetut suomenkieliset kinkerit sekä pyhäkoulut jatkuivat kuitenkin aina lokakuun vallankumoukseen (1917) saakka ja vaikuttivat toiseen suuntaan. V. 1785 Kolppanaan avattiin Inkerinmaan ensimmäinen kyläkoulu. Ensimmäiset kirjalliset näytteet myös vatjan ja inkerikon kielestä sisältyvät miltei samanaikaiseen Peter Pallaksen ”Linguarum totius orbis vocabularia comparativa” -teokseen [Kaikkien maailman kielten vertailevaan sanakirja, 1787–1789].
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti